Helsinki Design Week

Vierailin Kaapelitehtaalla Helsinki Design Weekin Design Marketissa. Halli oli täynnä niin myyjiä kuin potentiaalisia asiakkaitakin. Tapahtuman parasta antia mielestäni onkin esillä olevien tuotteiden ja valmistajien monipuolisuus: Tavaraa löytyy matoista avaimenperiin ja itse ommeltuihin kaulahuivipötkylöihin. Erikseen ko. tuotteita kaupungilta etsittäessä aikaa saisi kulumaan helposti koko päivän ja ylikin.

Kuulin radiossa sanottavan, että Suomeen mahtuu virallisesti yksi tai kaksi designeria kerrallaan. Kaapelitehtaan tapahtumassa on mahdollista nähdä niiden muidenkin töitä. Tästä ”ulkopuolelle” jääneestä joukosta löytyykin monta kiinnostavaa tekijää.

Hienoja tuotteita näytti olevan esimerkiksi uniikkeja lastenvaatteita valmistavalla Punaisella Norsulla, pääosin vanerista sisustustuotteita tekevällä Tunto:lla ja korkista design-tuotteita suunnittelevalla Corque:lla. Viimeksi mainittu yritys tulee Portugalista, ja hyödyntää modernilla tavalla lähinnä viinipullojen korkkeina ja ilmoitustauluina käytettyä materiaalia. Melko rohkeaa kylläkin on perustaa idea yhden materiaalin varaan yrityksen nimeä myöten.

Marimekko tuntui olevan mukana vähän pakosta. Heidän osastollaan tarjolla oli mm. Samu-Jussi Kosken ihmeellisen näköisiä takkeja (ne ehkä oli takkeja) ja koiran makuualustoja. Selvästikin Kaapelitehtaan tapahtuma oli heille mahdollisuus päästä eroon käsiin vanhenevista tuotteistaan. No, eipä siinä sinällään mitään väärää ole. Hyvä vain, jos tavara saadaan pois varastoista pölyyntymästä.

Design Week:ia on vielä muutama päivä jäljellä. Muutama mielenkiintoinen tapahtuma jää käymättä, sillä ne on joko loppuun buukattuja (mistäniitälippujaedesolisisaanut) tai vaatii kutsun. Nämä pienen piirin tapahtumat kertonevat jotain Suomen design-piirien avoimuudesta. Mutta hei, eihän designia oikeasti tavalliselle kansalle ole tarkoitettukaan. On se sen verran hieno juttu.

Mitä meistä tuli

Kritisoin jonkin aikaa sitten Helsingin katutaiteen (lue: graffitit, tarrat ja stencilit) ideaköyhyyttä. Olin, ja olen edelleen, sitä mieltä että liian iso osa näillä menetelmillä tehdyistä väsäyksistä on bänditarroja ja humalassa töherreltyjä sotkuja.

Eräänä päivänä Töölönlahden roskapönttöjen kyljessä näin jotain erilaista ja mielenkiintoista: Ala-asteelta tutun kouluvihkon kannen. Kannessa kysyttiin haparoivin tikkukirjaimin ”Mitä meistä tuli”. Kotiin päästyäni piti googlata otsikon tekstiä, jotta tarrojen sisältö mahdollisesti avautuisi paremmin.

Melko nopeasti selvisi, että tarrat mainostivat tulevaa elokuvaa. Toisaalta olisin toivonut, että tarrat eivät olisi olleet minkään asian mainoksia, mutta ainakin minuun kyseinen guerilla-markkinointi toimi erinomaisesti. Kyseinen mainoskampanja osoitti, että huomiota haluamalleen asialle saa muutenkin kuin virallisia ja kalliita kanavia pitkin. Kunhan vaan toteutus on tarkasti mietitty.

Lisää tietoa kyseisestä elokuvasta löytyy täältä.

Jopo. Suomalainen designklassikko

Suomalaisia designklassikkoja esiteltäessä suurimman huomion saavat usein huonekalut ja koriste-esineet. Aalto-maljakoiden ja pallotuolien rinnalle, ja miksei ohikin, ansaitsee nousta todellinen huipputuote Jopo.

Ulkona liikkuessa tulee usein kiinnitettyä huomiota ihmisten polkupyöriin. Mitenkään ei voi välttyä huomaamasta, että todella iso osa kaikista polkupyörämalleista on Jopoja. Siihen on oltava selitys, ja uskon selityksen liittyvän vahvasti pyörän olemukseen.

Jopo edustaa matalaa teknologiaa, mutta korkeaa käyttöarvoa. Minimaalisella komponenttimäärällä on saavutettu maksimaalinen hyöty. Tuotteen yksinkertainen rakenne on huoltovapaa ja helppokäyttöinen. Ajoasento on rento ja kaupunkiliikenteeseen sopiva. Erikokoiset käyttäjät saavat säädettyä ajoasennon mieleisekseen. Lisäksi yksinkertainen rakenne mahdollistaa myös erinomaisen ulkonäön. Koska polkupyörä on myös väline oman identiteetin ilmaisuun, ulkonäöllä on suuri merkitys ostopäätöksen muodostumisessa.

Muotoilun näkökulmasta Jopo onkin esimerkillinen tuote: Se on katu-uskottava lähes missä tahansa käyttäjäryhmässä. Pyörällä voi ylpeänä ajaa niin J-rockista pitävä teinityttö kuin ekologisia arvoja kannattava mieshenkilökin. Segmentointi eri käyttäjille tapahtuu ainoastaan logon ja rungon väriä vaihtamalla. Näin pienin muutoksin yhtä heterogeenistä käyttäjäkuntaa moni kuluttajatuote ei saavuta koskaan.

Tuotteen mielenkiintoa lisää entisestään se, että sillä on historia. Jopo on kuulunut ainakin kahden sukupolven tuoteympäristöön. Tarinoita, joihin Jopo liittyy tavalla tai toisella on lukemattomia. Tärkeintä on, että tarinat ovat aitoja ja oikeasti koettuja, ei mainostoimistojen luomia satumaailmoja. Tuotteen historia on houkutteleva mainos jo itsessään. Moni haluaa olla edelleen mukana uusissa Jopo-tarinoissa. Olemassa oleva historia myös helpottaa uuden tuotesukupolven luomista.

Joposta on tullut jo haluttu keräilykohde. Se olisi hienoa omistaa, vaikkei se vastaisikaan omia tarpeita. Se kelpaisi todella hyvin myös lahjaksi lähes kenelle tahansa hyvää designia arvostavalle. Toivottavasti Jopon menestys jatkuu myös tulevaisuudessa, vaikka uusimman sukupolven pyörä perinteiden vastaisesti sisältääkin kolme vaihdetta.

Lisää tietoa Joposta mm. Helkama Veloxin sivuilta ja Wikipediasta.

Muotoilutoimistojen innovatiivisuus koetuksella

Talouden taantuma on hiljentänyt merkittävästi myös muotoilutoimistojen toimeksiantoja. Osaamista toimistoista löytyy ehkä enemmän kuin koskaan. Miten se hyödynnettäisiin myös laskusuhdanteessa?

Teknologiateollisuus on koomassa. Vienti ei vedä, eikä uusia tuotteita kehitetä. Ensisijaisena tavoitteena on selviytyä hengissä seuraavalle kvartaalille. Konsulteilta tai muilta alihankijoilta ei osteta palveluita, sillä omien työntekijöiden työllisyys halutaan turvata. Siitä johtuen myös muotoilutoimistoissa on hiljaisempaa kuin ehkä koskaan ennen. Myyntiponnistukset eri suuntiin ovat entistä aktiivisempia, mutta toimintatavat nojaavat perinteisiin menetelmiin.

Muotoilutoimistoja on pidetty innovaatioiden pesäkkeinä, jotka kehittävät ratkaisun mihin tahansa tuotteeseen tai toimintatapaan liittyvään ongelmaan. Sen ne eittämättä osaavatkin. Myös palveluiden kehittäminen kiinnostaa muotoilutoimistoja. Nyt olisi kuitenkin tarvetta oman palvelun kehittämiselle. Tarvittaisiin myyntiin ja markkinointiin liittyviä innovaatioita, jotka tekisivät muotoilutoimistojen palveluista jälleen haluttavia. Tämä ei ole muotoilijoiden tai tuotekehitysinsinöörien ydinosaamisaluetta.

Monenlainen osaaminen on tällä hetkellä vajaakäytöllä: Tarjolla olisi mm. tuoteongelmien ratkaisua, 3d-mallinnusta ja visualisointia, lujuuslaskentaa, lähelle ja kauemmas tulevaisuuteen ulottuvaa konseptointia ja toteuttamiskelpoisia ideoita. Olisi toivottavaa, että tälle osaamiselle löytyisi kiinnostusta muualtakin kuin teollisuusyrityksistä. Olisi myös toivottavaa, että tätä osaamista osattaisiin markkinoida muillekin kuin teollisuusyrityksille.

Tuotekehitystoimiala kehittyy tällä hetkellä panostamalla tekemisen laatuun. Laadusta tunnetut tekijät saavat varmimmin paljon kaivattuja jatkotilauksia. Voisiko kehitys tapahtua myös myynnin puolella? Mahdollisesti laskutustapaa muuttamalla? Ottamalla laadun laskutuksen perusteeksi? Tai kopioimalla jonkun muun toimialan myyntitapaa? Tavalla tuskin on kovin suurta väliä, jos se vaan helpottaa tuotekehitysammattilaisten haastavaa tilannetta.

Katutaiteen olisi jo aika uudistua

Joskus kauan aikaa sitten vieraillessani junalla Helsingissä muistan ihastelleeni ikkunasta näkyviä lukuisia graffiteja. Täällä Helsingissä niitä tuntuu olevan ehdottomasti eniten Suomessa. Siksi voisikin olettaa, että myös kyseinen taidemuoto kehittyisi täällä. Nyt, useamman vuoden täällä asuttuani olen alkanut todella epäillä tuota kehittymistä.

Pelkästään graffiteilla, tarroilla sekä stencileilla olisi kaikki mahdollisuudet olla oivaltavia, kontekstiin sopivia sekä valittua ilmiötä kommentoivaa. Helsingin ”katutaiteesta” kaikki tämä näyttää puuttuvan täydellisesti.

Graffiteista osa on toki laadukkaasti toteutettu, mutta silti ne toistavat itseään yhä uudelleen: Värikkäitä katsojalle merkityksettömiä 3d-kirjaimin toteutettuja sanoja. Tarrat taas pääosin julistavat sitä, että mun kaveri soittaa bändissä.

Jos graphwriterit ovat aidosti sitä mieltä että he tekevät taidetta, niin odottaisin heiltä vähän enemmän. Takavuosien taidemaalarit ovat olleet todellisia radikaaleja ja taiteen uudistajia. Esimerkiksi impressionismi, kubismi tai surrealismi on syntyessään ravisuttanut rajusti taidemaailmaa. Myös nykytaide onnistuu kritisoimaan, kommentoimaan ja olemaan innovatiivista. Kaiken kaikkiaan taide on aina osoittanut kykynsä uudistua ja kehittyä. Mielestäni myös graffitimaalareiden olisi korkea aika ryhdistäytyä ja esitellä jotain ennennäkemätöntä.

Nykyiset rautakaupasta saatavat liimat, silikonit, karhuntarrat ja muut kiinnittimet antasivat loistavan mahdollisuuden yhdistää perinteisempään graffitiin lähes mitä tahansa kolmiulotteisia objekteja. Lisäksi leditekniikka on kehittynyt ja halventunut niin, että niitäkin voi rakennella kuka tahansa. Ja miten olisi koukeroisten ja lukukelvottomien kirjainten sijasta pikseligrafiikka tai teippaamalla tehdyt tekstit? Entä kotiprintterin mahdollisuudet? Laudankappaleet ja muu purkujäte? Tekstiilit? Kyltit? Tapetit? Kierrätyskeskuksen materiaalit? Installaatio, joka säilyy vain hetken mutta on huolella toteutettu?

Tämänhetkinen käsitykseni on, että Suomessa graffiteja maalaavat ja tarroja liimaavat pääasiassa adrenaliinikicksejä etsivät teinit, joita ei voisi vähempää kiinnostaa ”taidemuodon” kehittäminen. Ehdotan, että sakkorangaistuksen sijasta maalarit pakotettaisiin opastetulle kierrokselle Kiasmaan, Ateneumiin ja EMMA:an. Sen lisäksi rangaistukseen voisi kuulua taidehistorian luento sekä tutustuminen Wooster Collective-sivustoon. Nuorien ajaminen elinikäiseen velkakierteeseen ei auta ketään, mutta ”uudelleenkoulutus” voisi auttaa kotimaisen katutaiteen kehittymisessä.

Kummalliset lastentarvikkeet

Sattuneesta syystä on tullut viimeaikoina tutustuttua mitä moninaisempiin lapsille, tai lähinnä vauvoille, tarkoitettuihin tavaroihin. Olen kyllä aiemminkin ollut tietoinen, että vauva- ja lastentarvikebisneksessä liikkuu paljon rahaa ja monet haluavat tästä osansa. Lapsille suunnatuissa tuotteissa onkin loputtomasti tarjontaa 5 eurosentin muovikikkareista high-end –designtuotteisiin.

Pari päivää sitten käsiini sattui tunnetun lastentarvikevalmistaja Fisher-Pricen kuvasto. Sitä selatessani saatoin vain ihmetellä suunnittelijoiden lähes avantgardistista lähestymistapaa lasten tarpeiden tyydyttämiseen.

Kyseisen kuvaston tuotteissa ei säästellä muovin eikä värien määrässä. Näissä tuotteissa vauva saa takuuvarmasti sellaisen visuaalisen ärsykkeiden tulvan, että ihmettelen jos pienet aivot eivät moisesta poksahda.

Mutta jos on väriä, niin on ominaisuuksiakin. Ehdottomasti absurdein pitkään aikaan näkemäni tuote oli Royal Stepstool Potty-niminen potta: ”Istuutuessaan potalle toimittaessaan asiansa lapsi saa palkinnoksi jonkin kolmesta musiikinpätkästä. Potta on muotoiltu muistuttamaan valtaistuinta.” Olen mykistynyt.

Selvästi Fisher Pricella ajatellaan lapsien omaavan jonkinasteisen aivovaurion, jonka vuoksi he innostuvat kaikesta tästä käsittämättömyydestä. Vai kertovatko tuotteet enemmän niiden suunnittelijoista? Vai mahdollisesti niitä ostavista vanhemmista, jotka ajattelevat että meidän piltistä ei tule yhteiskuntakelpoista ilman fanfaareja soittavaa pottaa.

Mielestäni potan idea on loistava, konteksti vain on hieman pielessä. Itse sijoittaisin fanfaariominaisuuden ennemminkin johonkin julkiseen tilaan, esimerkiksi lentokentän vessaan. Mikä olisikaan hienompaa kuin musiikkikappaleen kajahdus tuotoksen tipahtaessa vastapuhdistettuun posliinipönttöön.

Lasipalatsi Design Markets

Helsinki haluaa olla nyt todella design. Ja miksei haluaisi, sillä kilpaileehan se vuoden 2012 design-pääkaupungin tittelistä verissä päin Eindhovenin kanssa. Ja hienoahan Helsingin voitto toki olisi. Se lisäisi aiheeseen liittyvää kansainvälistä vuorovaikutusta sekä Suomen tunnettuutta entisestään.

Design onkin ollut viimepäivinä kaupungissa ahkerasti esillä, sillä Korjaamolle järjestettiin vastikään designtori ja 5.-8.8. Lasipalatsin aukiolla on Lasipalatsi Design Markets. Tapahtumat on nimetty hyvää itseluottamusta osoittaen design-tapahtumiksi. Jossain muualla niitä olisi kutsuttu käsityömyyjäisiksi.

Eeva Värtö kaipaili HS:n Nyt-liitteessä (31/2009, s.21) näkevänsä Lasipalatsilla jotain tosi uniikkia ja persoonallista. Itse kävin katsastamassa sekä Korjaamon tapahtuman että Lasipalatsin Design Marketin. Uniikkia ja persoonallista molemmissa paikoissa oli tarjolla, mutta havaitsin saman, mistä Värtökin kirjoitti; kaulaan ripustettavien muoviesineiden lisäksi tarjolla ei juuri paljon muuta ollutkaan. Kuinka kekseliästä tai mielenkiintoista tämä nyt sitten enää on? Ainakin La Roux:n Elly Jackson on käynyt Bulletproof-videota varten hankkimassa rekvisiitan Design Marketin kaltaisesta paikasta.

Suurin osa Lasipalatsilla myytävistä tuotteista oli itse kotona käsin askerreltua. Osa tuotteista oli toki hauskoja, mutta onko niissä ainesta sen enempään? Jälleenmyyjät yleensä haluavat laajempia kokonaisuuksia. Ja taatakseen jatkuvuuden, on kyettävä uusiutumaan ja kehittämään toimintaansa yhtä ideaa pidemmälle. Tällaiseen pystyviä tekijöitä oli valitettavan vähän. Eikä pienenkään yrityksen tulevaisuutta voi pelkkien torimyyjäisten varaan rakentaa.

Toivon, että suomalainen design ei olisi ihan tässä, vaan löytyisi kunnianhimoisempaa ja ammattimaisempaa otetta. Yrityksiä, joissa niin design, valmistus kuin markkinointikin olisi otettu huomioon. Design on hivenen taiteellisesta luonteestaan huolimatta kuitenkin kaupallista toimintaa, ja tuotteiden myynti mahdollistaa uusien suunnittelun.

Kaikesta huolimatta Design Marketilta löytyi muutama mielenkiintoinen yritys: Todella hienoja päähineitä valmistava Lessons, pipoja, paitoja ja kasseja tuottava SuperYellow sekä laukku- ja asustevalmistaja Lumi. Ihmettelen kuitenkin luksusbrändiksi pyrkivän Lumin osallistumista tämänkaltaisiin myyjäisiin. Se kun on omiaan romuttamaan luksuksen mielikuvaa.

Muotoilu kriisissä

Mitä muotoilulle on oikein tapahtumassa? Muotoilijoita koulutetaan ehkä enemmän kuin koskaan aiemmin. Myös koulutuksen taso on todennäköisesti parempaa kuin ennen. Vai onko?

Joskus menneisyydessä muotoilulla oli yleviä päämääriä: Muotoilussa käytettäviä prosesseja voitaisiin hyödyntää ihmisten elinolojen parantamiseen. Kehiteltiin mm. aavikoitumista estäviä keinoja ja tehokkaita vedenkantotapoja. Oli myös ajatus yksinkertaisemmista tuotteista, joiden elinkaari olisi pitkä ja materiaalit ekologisia. Uskottiin käytettävyyden parantavan turvallisuutta ja lisäävän toiminnan tehokkuutta. Nyt nämä kuulostavat rintsikoita polttavien hippien naiveilta utopioilta, jotka eivät koskaan tule toteutumaan. Ainakaan jos nykyinen meno jatkuu myös tulevaisuudessa.

Mitkä asiat sitten edustavat tämän hetken muotoilua? Eli ne, joita kohtaamme mediassa ja päivittäisessä toiminnassamme. Mieleen tulee metsässä soittavan orkesterin teatteripuvustus, Ristomattiratian tekstillä koristellut kumisaappaat ja lähes käyttökelvoton matkakortin lukijalaite. Designlehdet taas pursuavat mitä mielikuvituksellisimpia valaisimia, tuoleja ja keittiövempeleitä. Myös kaikenlaisen muovikrääsän askartelu Punavuoressa myytäviksi koruiksi käsitetään todelliseksi innovatiivisuudeksi ja designiksi.

Kaiken kaikkiaan muotoilu tuntuu tällä hetkellä olevan asioiden kaunistelua ja erilaistamista. Toiminnallisuus tai tarpeellisuus ovat toissijaisia asioita, kun muotoilijat suoltavat toinen toistaan absurdimpia valaisinideoitaan jo repeämäisillään oleville markkinoille.

Kuka tänä päivänä viitsii keskittyä toiminnallisuuden, käytettävyyden tai ekologisemman valmistusprosessin miettimiseen? Tai kuka pystyy myöntämään, että tavaroita tuotetaan jo nyt liikaa kestämättömin menetelmin maksimaalista voittoa tavoitellen? Houkutus aina vaan uuden ja hauskan esineen suunnitteluun on kova, ja tarjouksen saatuaan siitä on vaikea kieltäytyä.

Muotoilun todellinen tehtävä uhkaa jäädä taka-alalle, kun keskitytään pelkkään esineiden stailaukseen. Uhkana on, että muotoilulla ei nähdä enää roolia merkittävämpien ongelmien ratkaisijana. Tästä on vaikea syyttää talouden taantumaa, George Bushia tai sateista kesää. Asioiden kulkuun voivat vaikuttaa vain muotoilijat itse vaikkapa tuomalla voimakkaammin esiin muotoilun mahdollisuuksia erityyppisten ongelmien ratkaisemisessa.

Missä kaikki kirjoitukset muotoilusta?

Muutama päivä sitten kävin jälleen ex-tempore –vierailulla Akateemisessa kirjakaupassa. Minulle se on paikka, jossa voisin olla viikon käymättä kertaakaan ulkona. Tuntuu, että sieltä löytyy kattava valikoima kirjallisuutta melkein kaikkeen, mistä ihminen voi olla ylipäätään kiinnostunut. Siis melkein.

Yläkerran taideosastolle päästyäni olen yleensä jo menettänyt rahani, mutta selailuhan ei mitään maksa. Usein toivon löytäväni mielenkiintoisen, muotoilusta kirjoitetun kirjan. Ja vielä tällä vuosituhannella kirjoitetun. Niitä vain on hieman turhan harvassa.

Teollisesta, tai muustakaan, muotoilusta laadittuja kirjoja kyllä on vaikka kuinka paljon. Aiheesta vaan tuntuu olevan vaikea kirjoittaa asiapitoista tekstiä. Lähes poikkeuksetta kirjat esittelevät mielistelevään sävyyn muotoilijoita ja heidän erinomaisia lopputuotteitaan. Tämä kaikki on nähty, kuultu ja luettu niin moneen kertaan, että kyllästyttää. Vai vieläkö joku jaksaa lukea, että joku sai idean ja muutti sen palkituksi klassikkotuotteeksi? Ja vieläkö jonkun kahvipöydän kulmalle mahtuu uusi designin hakuteos?

Ennemminkin kiinnostaisi lukea alaa monipuolisesti nähneen ja kokeneen näkemyksiä muotoilusta ja sen tulevaisuudesta. Mikä muotoilijoiden rooli tulee olemaan yritysmaailmassa. Tai millaisia prosesseja ja osaamista tarvitaan, jotta muotoilu kehittyisi entistä kilpailukykyisemmäksi. Miten voitaisiin linkittää eri osaamisalueet paikallisesti tai jopa globaalisti.

Voiko olla, että minkäänlaista näkemystä ei ole? Tai jos on, niitä ei haluta syystä tai toisesta kertoa? Onko näkemysten panttaaminen salassa pidettävää tietoa, vai pelätäänkö leimautumista jos tulevaisuus osoittaa näkemyksen vääräksi? Vai enkö itse vain ole löytänyt kaikkia noita aivokuorta kutittelevia teoksia? Jos joku tietää vastauksen, niin kuulisin sen mielelläni.

Asiakas. Ketä kiinnostaa?

Tänään 1.8. oli Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kirjoitus myyjien leväperäisestä suhtautumisesta asiakastarpeiden täyttämiseen. Kirjoittaja oli ostanut lyhyen ajan sisällä useita rakentamiseen ja sisustamiseen liittyviä tarvikkeita. Lähes jokaisessa tapauksessa myyjän toimittama tavara poikkesi tilatusta.

Itse olen törmännyt samankaltaisiin tilanteisiin. Esimerkiksi polkupyörään matkamittaria ostaessani kysyin myyjältä laitteen soveltuvuutta eri pyörämalleihin. Myyjä kertoi mittarin soveltuvan kaikkiin pyörämalleihin. Laitetta maastopyörääni asentaessa selvisi, että pinnaan asennettava kappale voi olla maksimissaan 5mm haarukkaan kiinnitettävästä kappaleesta. Tämä aiheutti tarvetta ad-hoc –tyyliseen virittelyyn, jonka ratkaisusta kuva yllä.

Jostain syystä minulle on muodostunut käsitys, ettei suomalainen palvelukulttuuri ole kovin korkeatasoista. Tiedän saaneeni myös hyvää palvelua, mutta huonot kokemukset vaan sattuvat jäämään paremmin mieleen.

Nyt muotoilussa etsitään uusia aluevaltauksia, ja palvelumuotoilu tuntuu olevan se kultakimpale jota niin muotoilu- kuin mainostoimistotkin tavoittelevat itselleen. Varmasti molemmilla ammattikunnilla on innovatiivisia näkemyksiä palvelukulttuurin parantamiseksi. Haasteena tulee olemaan näkemysten myynti asiakkaille, sillä palvelujen muotoilu on vielä useimmille outo termi.

Uskon kuitenkin, että tulevaisuudessa ei riitä, että tarjotaan pelkkä tuote asiakkaalle. Asiakkaan pitää tulla liikkeeseen myös uudelleen. Jos aiemmasta kokemuksesta jää positiivinen tunne, on kynnys palaamiseen matala. Mitään jonglööritemppuja ei palvelun tuottajalta vaadita. Toimituksen nopeus, asiallinen käytös ja oikean tuotteen toimittaminen riittää jo melko pitkälle.

Kuva myy idean

Kävin keväällä pitämässä esitystekniikan jatkokurssin Lapin yliopiston teollisen muotoilun laitoksella. Laitos sinällään on tuttu jo opiskeluajoilta. Rakennus on kuitenkin uudempi, hienompi ja eri paikassa kuin minun siellä opiskellessani. Vaikka ulkoiset puitteet näyttävät olevan paremmat, tulisi opetuksen sisältöä tarkastella mielestäni uudelleen.

Opetuksen sisältö näyttää painottuneen niin voimakkaasti muotoilun tutkimukseen ja teoriaan, että konkreettinen tekeminen hautautuu kaiken tämän teorian alle. Esimerkiksi esitystekniikan kurssit on karsittu minimiinsä. Eikä kuvallista esittämistä muutenkaan pääse harjoittelemaan, kun ei järjestetä kursseja joissa kuvalla olisi merkitystä. Opiskelijoiden näkökulmasta se on huolestuttavaa. Visuaalinen ideoiden esittäminen on kuitenkin muotoilijan perusosaamista, ja jää tällä hetkellä omaehtoisen aktiivisuuden varaan.

Muotoilijat koulutetaan ideoimaan ja kehittämään laadukkaita tuotteita ja palveluja. Ennen kuin yksikään taho voi kiinnostua näistä loistavista ideoista, niin asia pitää jotenkin konkretisoida ymmärrettävään muotoon. Ja mikä voi olla sen ymmärrettävämpää kuin kuva. Ei mikään. On turha yrittää selittää rakenneratkaisua, hienoa designia tai palveluketjua, jos ei ole mitään konkreettista näytettävää.

Eikä ole yhdentekevää, millaisia kuvia esitetään. Kuvan laatu viestii myös esitettävän asian laatua: Huolellisesti rakennettu esitys kertoo huolellisesta paneutumisesta myös sisältöön. Kuten esimieheni joskus sanoi, ”Esityksen merkitystä ei pidä koskaan aliarvioida.” Tämä on osoittautunut kerta toisensa jälkeen todeksi.

En epäile, etteivätkö kaikki muotoilun ammattilaiset tätä olisi jo tienneet. Sen sijaan epäilen, että opiskelijoille asia saattaa olla vielä epäselvä. Varsinkin, jos oppilaitoksissa kukaan ei ole sitä heille kertomassa eikä vaatimassa.

Muutama päivä sitten keskustelin erään suomalaisen automuotoilijan kanssa, ja sama viesti tuli esille myös häneltä: Jos syystä tai toisesta on aikaa kehittää ammatillista osaamistaan, niin kannattaa keskittyä kuvaan. Sillä kuva myy aina.

Kompetenssi

Lueskelin tänään Helsingin Sanomista (29.7.09/ A10) juttuaVihtijärven kyläkoulun peruskorjauksen vaiheista. Koulun edellisessä remontissa oli ryssitty niin kuin suomalainen vain osaa, ja osa rakenteista oli päässyt ”yllättäen” lahoamaan. Pienen koulun tulevaisuus oli vaakalaudalla.

Kunnan arvio peruskorjauksesta oli lähes 800 000 euroa. Summa todettiin liian korkeaksi, joten rakennus päätettiin myydä Vihtijärven kyläyhdistykselle. Heidän teettämä kustannusarvio päätyi 350 000 euroon. Nyt, kun remontista on valmiina suurin osa, on korjaus maksanut 260 000.

Silmiinpistävintä jutussa on kunnan teettämän kustannusarvion ero todellisiin kustannuksiin. Miten arvio on pyydetty? Kuka sen on pyytänyt? Millä tiedolla ja osaamisella tarjouspyynnöt on laadittu? Miten joku tai jotkut voivat tehdä päättävissä elimissä tällaisia virhearviointeja? Ja jos kustannusarviot onnistuvat yhtä hyvin kuin Korkeasaaren apinoilla, niin kuinka pahasti pitää vielä mokailla ennen kuin joku siihen puuttuu?

Surkuhupaisaa on, että kuntien ja kaupunkien johdossa asioista päättävät todennäköisesti poliittisin perustein valitut henkilöt. Heidän todellisella kyvykkyydellä ei ole niin väliä. Usein tuntuukin, että viisaudella voi tulla rajat vastaan, mutta tyhmyys on rajatonta.

Ja niin kuin tässä ei olisi tarpeeksi, saman Hesarin välissä oli Tiimarin mainosläpyskä, jossa Heidi Klumin ja Stella McCartneyn mainostettiin suunnitelleen jonkun koulutarvikemalliston. ”…malliston tuotteissa yhdistyy raikkaalla tavalla eettisyys ja huippudesign.” Antakaa minun kaikki kestää.

Miten mitata mittaamatonta?

Erityyppisiin teollisuustuotteiden muotoiluprojekteihin osallistuttuani olen törmännyt jatkuvasti muotoilutoimiston näkökulmasta ongelmalliseen tilanteeseen; Mikä olisi oikea tapa laskuttaa muotoilutyötä?

Tällä hetkellähän asia on ratkaistu niin, että projekti jaetaan pienempiin osaprojekteihin. Näille osaprojekteille arvioidaan työskentelyaika, joka kerrotaan tuntihinnalla. Osaprojektien hintojen summasta saadaan laskettua projektille arvo. Kokemus auttaa laatimaan isostakin projektista melko tarkan ajallisen keston. Projektin hinta on asiakkaan tiedossa, ja hinnan muodostuksesta saadaan läpinäkyvä. Melko toimivaa.

Mielestäni edellä kuvatussa tavassa on sellainen perustavanlaatuinen ongelma, että muotoilussa laskutetaan ajasta, ei laadusta. Kuitenkin teollinen muotoilu on mitä suuremmissa määrin laadullista tekemistä. Muotoilijat luovat tuotteelle merkityksiä, parantavat käytettävyyttä ja tekevät tuotteesta kilpailijoita houkuttelevamman. Nämä ovat tuotteen menestyksen kannalta elintärkeitä asioita. Samalla ne ovat kuitenkin hyvin abstrakteja ja sen vuoksi vaikeasti mitattavissa.

Jotta muotoilu voisi kehittyä ja sille voitaisiin perustellusti varata sen vaatima aika projektista, tarvittaisiin vertailukelpoisia laadun mittareita. Koska yhdessä ajan yksikössä voidaan tuottaa sekä hyvää että huonoa muotoilua, tulisi hyvästä pystyä myös laskuttamaan enemmän. Niinhän tapahtuu muillakin markkinatalouden osa-alueilla.

Pelkästään muotoilijoiden voimin muotoilun laadun mittareita tuskin saadaan koskaan kehitettyä. Se ei ole muotoilijan ydinosaamista, vaan vaatii tietämystä markkinatalouden systeemeistä. Siksi monialainen yhteistyö on tässä avainasemassa.

Jo pitempään jatkunut trendi on ollut, että tuotekehitysprojekteista pyritään saamaan lyhyempiä ja lyhyempiä. Tästä kärsii väistämättä sekä lopputulos että projektissa mukana olleet osapuolet. Koska ei ole aikaa suunnitella ja ajatella, valitaan helposti riskittömimmät vaihtoehdot. Tällainen toimintamalli ei palvele kenenkään intressejä.

Jos muotoilua ei tulevaisuudessakaan onnistuta mittaamaan muuten kuin fiilispohjalta, siitä tullaan jatkossakin kustannussyistä karsimaan työtunteja. Muotoilijoiden on siinä tilanteessa hyvin vaikea perustella lisätuntien tarpeellisuutta, jos ei pystytä todella osoittamaan niiden tuomaa hyötyä.

Nollatoleranssi

Täällä Helsingissä on pohdittu keinoja graffitien ja muiden töhryjen poistamiseksi. On päätetty puhdistaa kaikki seiniin ilmestyneet laittomat kuviot ja raapustukset. On rakennettu laillista graffitiaitaa ja mietitty maalia hylkiviä pintoja.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että on viimein löydetty keinot maalausten poistamiseen. Logiikka on hyvin yksinkertainen: Kun poistetaan maalattava pinta, niin eipä tule töhryjäkään. Tämä on kuin suoraan ongelmanratkaisun oppikirjasta.

Löydöksiä

Mp3:set ja muut digitaaliset musiikkihässäkät on siinä mielessä huonoja keksintöjä, että niistä puuttuu oivaltava ja laadukas kansitaide. Siis se, minkä takia musiikkia yleensä on iät ja ajat ostettu.

Kasettien tulevaisuudesta en tiedä. Toivottavasti edes vinyylit säilyvät.

Uutta putkeen

Tämä blogi piti nyt sitten mennä perustamaan jo edesmenneen Artefaktin raunioille. Artefaktin tavoitteena oli tuoda esille näkökulmia muotoilusta, ja etenkin teollisesta sellaisesta. Suomessa kun ei syystä tai toisesta kirjoiteta kyseisestä aiheesta juurikaan mitään mielenkiintoista. Ajan puutteen takia Artefaktin päivittäminen hiipui niin, että katsoin parhaaksi poistaa koko blogin.

No, edelleenkään teollisesta muotoilusta tai ylipäätään ympärillämme olevasta visuaalisesta maailmasta ei kirjoiteta juuri ollenkaan. Siksi en voinut seurata hiljaisuutta sivusta, vaan pakko oli yrittää uudelleen.

Vieläkään en lupaa mitään säännöllisiä päivityksiä, sillä ei sitä aikaa mistään enempää ole tullut. Mutta yritän kuitenkin jonkinlaista päivitystahtia pitää yllä.

Toivotaan, että maassamme tapahtuu sen verran mielenkiintoisia asioita, että niistä saa tekstiä aikaiseksi.