Kuva myy idean

Kävin keväällä pitämässä esitystekniikan jatkokurssin Lapin yliopiston teollisen muotoilun laitoksella. Laitos sinällään on tuttu jo opiskeluajoilta. Rakennus on kuitenkin uudempi, hienompi ja eri paikassa kuin minun siellä opiskellessani. Vaikka ulkoiset puitteet näyttävät olevan paremmat, tulisi opetuksen sisältöä tarkastella mielestäni uudelleen.

Opetuksen sisältö näyttää painottuneen niin voimakkaasti muotoilun tutkimukseen ja teoriaan, että konkreettinen tekeminen hautautuu kaiken tämän teorian alle. Esimerkiksi esitystekniikan kurssit on karsittu minimiinsä. Eikä kuvallista esittämistä muutenkaan pääse harjoittelemaan, kun ei järjestetä kursseja joissa kuvalla olisi merkitystä. Opiskelijoiden näkökulmasta se on huolestuttavaa. Visuaalinen ideoiden esittäminen on kuitenkin muotoilijan perusosaamista, ja jää tällä hetkellä omaehtoisen aktiivisuuden varaan.

Muotoilijat koulutetaan ideoimaan ja kehittämään laadukkaita tuotteita ja palveluja. Ennen kuin yksikään taho voi kiinnostua näistä loistavista ideoista, niin asia pitää jotenkin konkretisoida ymmärrettävään muotoon. Ja mikä voi olla sen ymmärrettävämpää kuin kuva. Ei mikään. On turha yrittää selittää rakenneratkaisua, hienoa designia tai palveluketjua, jos ei ole mitään konkreettista näytettävää.

Eikä ole yhdentekevää, millaisia kuvia esitetään. Kuvan laatu viestii myös esitettävän asian laatua: Huolellisesti rakennettu esitys kertoo huolellisesta paneutumisesta myös sisältöön. Kuten esimieheni joskus sanoi, ”Esityksen merkitystä ei pidä koskaan aliarvioida.” Tämä on osoittautunut kerta toisensa jälkeen todeksi.

En epäile, etteivätkö kaikki muotoilun ammattilaiset tätä olisi jo tienneet. Sen sijaan epäilen, että opiskelijoille asia saattaa olla vielä epäselvä. Varsinkin, jos oppilaitoksissa kukaan ei ole sitä heille kertomassa eikä vaatimassa.

Muutama päivä sitten keskustelin erään suomalaisen automuotoilijan kanssa, ja sama viesti tuli esille myös häneltä: Jos syystä tai toisesta on aikaa kehittää ammatillista osaamistaan, niin kannattaa keskittyä kuvaan. Sillä kuva myy aina.

Kompetenssi

Lueskelin tänään Helsingin Sanomista (29.7.09/ A10) juttuaVihtijärven kyläkoulun peruskorjauksen vaiheista. Koulun edellisessä remontissa oli ryssitty niin kuin suomalainen vain osaa, ja osa rakenteista oli päässyt ”yllättäen” lahoamaan. Pienen koulun tulevaisuus oli vaakalaudalla.

Kunnan arvio peruskorjauksesta oli lähes 800 000 euroa. Summa todettiin liian korkeaksi, joten rakennus päätettiin myydä Vihtijärven kyläyhdistykselle. Heidän teettämä kustannusarvio päätyi 350 000 euroon. Nyt, kun remontista on valmiina suurin osa, on korjaus maksanut 260 000.

Silmiinpistävintä jutussa on kunnan teettämän kustannusarvion ero todellisiin kustannuksiin. Miten arvio on pyydetty? Kuka sen on pyytänyt? Millä tiedolla ja osaamisella tarjouspyynnöt on laadittu? Miten joku tai jotkut voivat tehdä päättävissä elimissä tällaisia virhearviointeja? Ja jos kustannusarviot onnistuvat yhtä hyvin kuin Korkeasaaren apinoilla, niin kuinka pahasti pitää vielä mokailla ennen kuin joku siihen puuttuu?

Surkuhupaisaa on, että kuntien ja kaupunkien johdossa asioista päättävät todennäköisesti poliittisin perustein valitut henkilöt. Heidän todellisella kyvykkyydellä ei ole niin väliä. Usein tuntuukin, että viisaudella voi tulla rajat vastaan, mutta tyhmyys on rajatonta.

Ja niin kuin tässä ei olisi tarpeeksi, saman Hesarin välissä oli Tiimarin mainosläpyskä, jossa Heidi Klumin ja Stella McCartneyn mainostettiin suunnitelleen jonkun koulutarvikemalliston. ”…malliston tuotteissa yhdistyy raikkaalla tavalla eettisyys ja huippudesign.” Antakaa minun kaikki kestää.

Miten mitata mittaamatonta?

Erityyppisiin teollisuustuotteiden muotoiluprojekteihin osallistuttuani olen törmännyt jatkuvasti muotoilutoimiston näkökulmasta ongelmalliseen tilanteeseen; Mikä olisi oikea tapa laskuttaa muotoilutyötä?

Tällä hetkellähän asia on ratkaistu niin, että projekti jaetaan pienempiin osaprojekteihin. Näille osaprojekteille arvioidaan työskentelyaika, joka kerrotaan tuntihinnalla. Osaprojektien hintojen summasta saadaan laskettua projektille arvo. Kokemus auttaa laatimaan isostakin projektista melko tarkan ajallisen keston. Projektin hinta on asiakkaan tiedossa, ja hinnan muodostuksesta saadaan läpinäkyvä. Melko toimivaa.

Mielestäni edellä kuvatussa tavassa on sellainen perustavanlaatuinen ongelma, että muotoilussa laskutetaan ajasta, ei laadusta. Kuitenkin teollinen muotoilu on mitä suuremmissa määrin laadullista tekemistä. Muotoilijat luovat tuotteelle merkityksiä, parantavat käytettävyyttä ja tekevät tuotteesta kilpailijoita houkuttelevamman. Nämä ovat tuotteen menestyksen kannalta elintärkeitä asioita. Samalla ne ovat kuitenkin hyvin abstrakteja ja sen vuoksi vaikeasti mitattavissa.

Jotta muotoilu voisi kehittyä ja sille voitaisiin perustellusti varata sen vaatima aika projektista, tarvittaisiin vertailukelpoisia laadun mittareita. Koska yhdessä ajan yksikössä voidaan tuottaa sekä hyvää että huonoa muotoilua, tulisi hyvästä pystyä myös laskuttamaan enemmän. Niinhän tapahtuu muillakin markkinatalouden osa-alueilla.

Pelkästään muotoilijoiden voimin muotoilun laadun mittareita tuskin saadaan koskaan kehitettyä. Se ei ole muotoilijan ydinosaamista, vaan vaatii tietämystä markkinatalouden systeemeistä. Siksi monialainen yhteistyö on tässä avainasemassa.

Jo pitempään jatkunut trendi on ollut, että tuotekehitysprojekteista pyritään saamaan lyhyempiä ja lyhyempiä. Tästä kärsii väistämättä sekä lopputulos että projektissa mukana olleet osapuolet. Koska ei ole aikaa suunnitella ja ajatella, valitaan helposti riskittömimmät vaihtoehdot. Tällainen toimintamalli ei palvele kenenkään intressejä.

Jos muotoilua ei tulevaisuudessakaan onnistuta mittaamaan muuten kuin fiilispohjalta, siitä tullaan jatkossakin kustannussyistä karsimaan työtunteja. Muotoilijoiden on siinä tilanteessa hyvin vaikea perustella lisätuntien tarpeellisuutta, jos ei pystytä todella osoittamaan niiden tuomaa hyötyä.

Nollatoleranssi

Täällä Helsingissä on pohdittu keinoja graffitien ja muiden töhryjen poistamiseksi. On päätetty puhdistaa kaikki seiniin ilmestyneet laittomat kuviot ja raapustukset. On rakennettu laillista graffitiaitaa ja mietitty maalia hylkiviä pintoja.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että on viimein löydetty keinot maalausten poistamiseen. Logiikka on hyvin yksinkertainen: Kun poistetaan maalattava pinta, niin eipä tule töhryjäkään. Tämä on kuin suoraan ongelmanratkaisun oppikirjasta.

Löydöksiä

Mp3:set ja muut digitaaliset musiikkihässäkät on siinä mielessä huonoja keksintöjä, että niistä puuttuu oivaltava ja laadukas kansitaide. Siis se, minkä takia musiikkia yleensä on iät ja ajat ostettu.

Kasettien tulevaisuudesta en tiedä. Toivottavasti edes vinyylit säilyvät.

Uutta putkeen

Tämä blogi piti nyt sitten mennä perustamaan jo edesmenneen Artefaktin raunioille. Artefaktin tavoitteena oli tuoda esille näkökulmia muotoilusta, ja etenkin teollisesta sellaisesta. Suomessa kun ei syystä tai toisesta kirjoiteta kyseisestä aiheesta juurikaan mitään mielenkiintoista. Ajan puutteen takia Artefaktin päivittäminen hiipui niin, että katsoin parhaaksi poistaa koko blogin.

No, edelleenkään teollisesta muotoilusta tai ylipäätään ympärillämme olevasta visuaalisesta maailmasta ei kirjoiteta juuri ollenkaan. Siksi en voinut seurata hiljaisuutta sivusta, vaan pakko oli yrittää uudelleen.

Vieläkään en lupaa mitään säännöllisiä päivityksiä, sillä ei sitä aikaa mistään enempää ole tullut. Mutta yritän kuitenkin jonkinlaista päivitystahtia pitää yllä.

Toivotaan, että maassamme tapahtuu sen verran mielenkiintoisia asioita, että niistä saa tekstiä aikaiseksi.