Miten mitata mittaamatonta?

Erityyppisiin teollisuustuotteiden muotoiluprojekteihin osallistuttuani olen törmännyt jatkuvasti muotoilutoimiston näkökulmasta ongelmalliseen tilanteeseen; Mikä olisi oikea tapa laskuttaa muotoilutyötä?

Tällä hetkellähän asia on ratkaistu niin, että projekti jaetaan pienempiin osaprojekteihin. Näille osaprojekteille arvioidaan työskentelyaika, joka kerrotaan tuntihinnalla. Osaprojektien hintojen summasta saadaan laskettua projektille arvo. Kokemus auttaa laatimaan isostakin projektista melko tarkan ajallisen keston. Projektin hinta on asiakkaan tiedossa, ja hinnan muodostuksesta saadaan läpinäkyvä. Melko toimivaa.

Mielestäni edellä kuvatussa tavassa on sellainen perustavanlaatuinen ongelma, että muotoilussa laskutetaan ajasta, ei laadusta. Kuitenkin teollinen muotoilu on mitä suuremmissa määrin laadullista tekemistä. Muotoilijat luovat tuotteelle merkityksiä, parantavat käytettävyyttä ja tekevät tuotteesta kilpailijoita houkuttelevamman. Nämä ovat tuotteen menestyksen kannalta elintärkeitä asioita. Samalla ne ovat kuitenkin hyvin abstrakteja ja sen vuoksi vaikeasti mitattavissa.

Jotta muotoilu voisi kehittyä ja sille voitaisiin perustellusti varata sen vaatima aika projektista, tarvittaisiin vertailukelpoisia laadun mittareita. Koska yhdessä ajan yksikössä voidaan tuottaa sekä hyvää että huonoa muotoilua, tulisi hyvästä pystyä myös laskuttamaan enemmän. Niinhän tapahtuu muillakin markkinatalouden osa-alueilla.

Pelkästään muotoilijoiden voimin muotoilun laadun mittareita tuskin saadaan koskaan kehitettyä. Se ei ole muotoilijan ydinosaamista, vaan vaatii tietämystä markkinatalouden systeemeistä. Siksi monialainen yhteistyö on tässä avainasemassa.

Jo pitempään jatkunut trendi on ollut, että tuotekehitysprojekteista pyritään saamaan lyhyempiä ja lyhyempiä. Tästä kärsii väistämättä sekä lopputulos että projektissa mukana olleet osapuolet. Koska ei ole aikaa suunnitella ja ajatella, valitaan helposti riskittömimmät vaihtoehdot. Tällainen toimintamalli ei palvele kenenkään intressejä.

Jos muotoilua ei tulevaisuudessakaan onnistuta mittaamaan muuten kuin fiilispohjalta, siitä tullaan jatkossakin kustannussyistä karsimaan työtunteja. Muotoilijoiden on siinä tilanteessa hyvin vaikea perustella lisätuntien tarpeellisuutta, jos ei pystytä todella osoittamaan niiden tuomaa hyötyä.