Muotoilutoimistojen innovatiivisuus koetuksella

Talouden taantuma on hiljentänyt merkittävästi myös muotoilutoimistojen toimeksiantoja. Osaamista toimistoista löytyy ehkä enemmän kuin koskaan. Miten se hyödynnettäisiin myös laskusuhdanteessa?

Teknologiateollisuus on koomassa. Vienti ei vedä, eikä uusia tuotteita kehitetä. Ensisijaisena tavoitteena on selviytyä hengissä seuraavalle kvartaalille. Konsulteilta tai muilta alihankijoilta ei osteta palveluita, sillä omien työntekijöiden työllisyys halutaan turvata. Siitä johtuen myös muotoilutoimistoissa on hiljaisempaa kuin ehkä koskaan ennen. Myyntiponnistukset eri suuntiin ovat entistä aktiivisempia, mutta toimintatavat nojaavat perinteisiin menetelmiin.

Muotoilutoimistoja on pidetty innovaatioiden pesäkkeinä, jotka kehittävät ratkaisun mihin tahansa tuotteeseen tai toimintatapaan liittyvään ongelmaan. Sen ne eittämättä osaavatkin. Myös palveluiden kehittäminen kiinnostaa muotoilutoimistoja. Nyt olisi kuitenkin tarvetta oman palvelun kehittämiselle. Tarvittaisiin myyntiin ja markkinointiin liittyviä innovaatioita, jotka tekisivät muotoilutoimistojen palveluista jälleen haluttavia. Tämä ei ole muotoilijoiden tai tuotekehitysinsinöörien ydinosaamisaluetta.

Monenlainen osaaminen on tällä hetkellä vajaakäytöllä: Tarjolla olisi mm. tuoteongelmien ratkaisua, 3d-mallinnusta ja visualisointia, lujuuslaskentaa, lähelle ja kauemmas tulevaisuuteen ulottuvaa konseptointia ja toteuttamiskelpoisia ideoita. Olisi toivottavaa, että tälle osaamiselle löytyisi kiinnostusta muualtakin kuin teollisuusyrityksistä. Olisi myös toivottavaa, että tätä osaamista osattaisiin markkinoida muillekin kuin teollisuusyrityksille.

Tuotekehitystoimiala kehittyy tällä hetkellä panostamalla tekemisen laatuun. Laadusta tunnetut tekijät saavat varmimmin paljon kaivattuja jatkotilauksia. Voisiko kehitys tapahtua myös myynnin puolella? Mahdollisesti laskutustapaa muuttamalla? Ottamalla laadun laskutuksen perusteeksi? Tai kopioimalla jonkun muun toimialan myyntitapaa? Tavalla tuskin on kovin suurta väliä, jos se vaan helpottaa tuotekehitysammattilaisten haastavaa tilannetta.

Miten mitata mittaamatonta?

Erityyppisiin teollisuustuotteiden muotoiluprojekteihin osallistuttuani olen törmännyt jatkuvasti muotoilutoimiston näkökulmasta ongelmalliseen tilanteeseen; Mikä olisi oikea tapa laskuttaa muotoilutyötä?

Tällä hetkellähän asia on ratkaistu niin, että projekti jaetaan pienempiin osaprojekteihin. Näille osaprojekteille arvioidaan työskentelyaika, joka kerrotaan tuntihinnalla. Osaprojektien hintojen summasta saadaan laskettua projektille arvo. Kokemus auttaa laatimaan isostakin projektista melko tarkan ajallisen keston. Projektin hinta on asiakkaan tiedossa, ja hinnan muodostuksesta saadaan läpinäkyvä. Melko toimivaa.

Mielestäni edellä kuvatussa tavassa on sellainen perustavanlaatuinen ongelma, että muotoilussa laskutetaan ajasta, ei laadusta. Kuitenkin teollinen muotoilu on mitä suuremmissa määrin laadullista tekemistä. Muotoilijat luovat tuotteelle merkityksiä, parantavat käytettävyyttä ja tekevät tuotteesta kilpailijoita houkuttelevamman. Nämä ovat tuotteen menestyksen kannalta elintärkeitä asioita. Samalla ne ovat kuitenkin hyvin abstrakteja ja sen vuoksi vaikeasti mitattavissa.

Jotta muotoilu voisi kehittyä ja sille voitaisiin perustellusti varata sen vaatima aika projektista, tarvittaisiin vertailukelpoisia laadun mittareita. Koska yhdessä ajan yksikössä voidaan tuottaa sekä hyvää että huonoa muotoilua, tulisi hyvästä pystyä myös laskuttamaan enemmän. Niinhän tapahtuu muillakin markkinatalouden osa-alueilla.

Pelkästään muotoilijoiden voimin muotoilun laadun mittareita tuskin saadaan koskaan kehitettyä. Se ei ole muotoilijan ydinosaamista, vaan vaatii tietämystä markkinatalouden systeemeistä. Siksi monialainen yhteistyö on tässä avainasemassa.

Jo pitempään jatkunut trendi on ollut, että tuotekehitysprojekteista pyritään saamaan lyhyempiä ja lyhyempiä. Tästä kärsii väistämättä sekä lopputulos että projektissa mukana olleet osapuolet. Koska ei ole aikaa suunnitella ja ajatella, valitaan helposti riskittömimmät vaihtoehdot. Tällainen toimintamalli ei palvele kenenkään intressejä.

Jos muotoilua ei tulevaisuudessakaan onnistuta mittaamaan muuten kuin fiilispohjalta, siitä tullaan jatkossakin kustannussyistä karsimaan työtunteja. Muotoilijoiden on siinä tilanteessa hyvin vaikea perustella lisätuntien tarpeellisuutta, jos ei pystytä todella osoittamaan niiden tuomaa hyötyä.