Helsinki Design Week

Vierailin Kaapelitehtaalla Helsinki Design Weekin Design Marketissa. Halli oli täynnä niin myyjiä kuin potentiaalisia asiakkaitakin. Tapahtuman parasta antia mielestäni onkin esillä olevien tuotteiden ja valmistajien monipuolisuus: Tavaraa löytyy matoista avaimenperiin ja itse ommeltuihin kaulahuivipötkylöihin. Erikseen ko. tuotteita kaupungilta etsittäessä aikaa saisi kulumaan helposti koko päivän ja ylikin.

Kuulin radiossa sanottavan, että Suomeen mahtuu virallisesti yksi tai kaksi designeria kerrallaan. Kaapelitehtaan tapahtumassa on mahdollista nähdä niiden muidenkin töitä. Tästä ”ulkopuolelle” jääneestä joukosta löytyykin monta kiinnostavaa tekijää.

Hienoja tuotteita näytti olevan esimerkiksi uniikkeja lastenvaatteita valmistavalla Punaisella Norsulla, pääosin vanerista sisustustuotteita tekevällä Tunto:lla ja korkista design-tuotteita suunnittelevalla Corque:lla. Viimeksi mainittu yritys tulee Portugalista, ja hyödyntää modernilla tavalla lähinnä viinipullojen korkkeina ja ilmoitustauluina käytettyä materiaalia. Melko rohkeaa kylläkin on perustaa idea yhden materiaalin varaan yrityksen nimeä myöten.

Marimekko tuntui olevan mukana vähän pakosta. Heidän osastollaan tarjolla oli mm. Samu-Jussi Kosken ihmeellisen näköisiä takkeja (ne ehkä oli takkeja) ja koiran makuualustoja. Selvästikin Kaapelitehtaan tapahtuma oli heille mahdollisuus päästä eroon käsiin vanhenevista tuotteistaan. No, eipä siinä sinällään mitään väärää ole. Hyvä vain, jos tavara saadaan pois varastoista pölyyntymästä.

Design Week:ia on vielä muutama päivä jäljellä. Muutama mielenkiintoinen tapahtuma jää käymättä, sillä ne on joko loppuun buukattuja (mistäniitälippujaedesolisisaanut) tai vaatii kutsun. Nämä pienen piirin tapahtumat kertonevat jotain Suomen design-piirien avoimuudesta. Mutta hei, eihän designia oikeasti tavalliselle kansalle ole tarkoitettukaan. On se sen verran hieno juttu.

Mitä meistä tuli

Kritisoin jonkin aikaa sitten Helsingin katutaiteen (lue: graffitit, tarrat ja stencilit) ideaköyhyyttä. Olin, ja olen edelleen, sitä mieltä että liian iso osa näillä menetelmillä tehdyistä väsäyksistä on bänditarroja ja humalassa töherreltyjä sotkuja.

Eräänä päivänä Töölönlahden roskapönttöjen kyljessä näin jotain erilaista ja mielenkiintoista: Ala-asteelta tutun kouluvihkon kannen. Kannessa kysyttiin haparoivin tikkukirjaimin ”Mitä meistä tuli”. Kotiin päästyäni piti googlata otsikon tekstiä, jotta tarrojen sisältö mahdollisesti avautuisi paremmin.

Melko nopeasti selvisi, että tarrat mainostivat tulevaa elokuvaa. Toisaalta olisin toivonut, että tarrat eivät olisi olleet minkään asian mainoksia, mutta ainakin minuun kyseinen guerilla-markkinointi toimi erinomaisesti. Kyseinen mainoskampanja osoitti, että huomiota haluamalleen asialle saa muutenkin kuin virallisia ja kalliita kanavia pitkin. Kunhan vaan toteutus on tarkasti mietitty.

Lisää tietoa kyseisestä elokuvasta löytyy täältä.

Jopo. Suomalainen designklassikko

Suomalaisia designklassikkoja esiteltäessä suurimman huomion saavat usein huonekalut ja koriste-esineet. Aalto-maljakoiden ja pallotuolien rinnalle, ja miksei ohikin, ansaitsee nousta todellinen huipputuote Jopo.

Ulkona liikkuessa tulee usein kiinnitettyä huomiota ihmisten polkupyöriin. Mitenkään ei voi välttyä huomaamasta, että todella iso osa kaikista polkupyörämalleista on Jopoja. Siihen on oltava selitys, ja uskon selityksen liittyvän vahvasti pyörän olemukseen.

Jopo edustaa matalaa teknologiaa, mutta korkeaa käyttöarvoa. Minimaalisella komponenttimäärällä on saavutettu maksimaalinen hyöty. Tuotteen yksinkertainen rakenne on huoltovapaa ja helppokäyttöinen. Ajoasento on rento ja kaupunkiliikenteeseen sopiva. Erikokoiset käyttäjät saavat säädettyä ajoasennon mieleisekseen. Lisäksi yksinkertainen rakenne mahdollistaa myös erinomaisen ulkonäön. Koska polkupyörä on myös väline oman identiteetin ilmaisuun, ulkonäöllä on suuri merkitys ostopäätöksen muodostumisessa.

Muotoilun näkökulmasta Jopo onkin esimerkillinen tuote: Se on katu-uskottava lähes missä tahansa käyttäjäryhmässä. Pyörällä voi ylpeänä ajaa niin J-rockista pitävä teinityttö kuin ekologisia arvoja kannattava mieshenkilökin. Segmentointi eri käyttäjille tapahtuu ainoastaan logon ja rungon väriä vaihtamalla. Näin pienin muutoksin yhtä heterogeenistä käyttäjäkuntaa moni kuluttajatuote ei saavuta koskaan.

Tuotteen mielenkiintoa lisää entisestään se, että sillä on historia. Jopo on kuulunut ainakin kahden sukupolven tuoteympäristöön. Tarinoita, joihin Jopo liittyy tavalla tai toisella on lukemattomia. Tärkeintä on, että tarinat ovat aitoja ja oikeasti koettuja, ei mainostoimistojen luomia satumaailmoja. Tuotteen historia on houkutteleva mainos jo itsessään. Moni haluaa olla edelleen mukana uusissa Jopo-tarinoissa. Olemassa oleva historia myös helpottaa uuden tuotesukupolven luomista.

Joposta on tullut jo haluttu keräilykohde. Se olisi hienoa omistaa, vaikkei se vastaisikaan omia tarpeita. Se kelpaisi todella hyvin myös lahjaksi lähes kenelle tahansa hyvää designia arvostavalle. Toivottavasti Jopon menestys jatkuu myös tulevaisuudessa, vaikka uusimman sukupolven pyörä perinteiden vastaisesti sisältääkin kolme vaihdetta.

Lisää tietoa Joposta mm. Helkama Veloxin sivuilta ja Wikipediasta.

Muotoilutoimistojen innovatiivisuus koetuksella

Talouden taantuma on hiljentänyt merkittävästi myös muotoilutoimistojen toimeksiantoja. Osaamista toimistoista löytyy ehkä enemmän kuin koskaan. Miten se hyödynnettäisiin myös laskusuhdanteessa?

Teknologiateollisuus on koomassa. Vienti ei vedä, eikä uusia tuotteita kehitetä. Ensisijaisena tavoitteena on selviytyä hengissä seuraavalle kvartaalille. Konsulteilta tai muilta alihankijoilta ei osteta palveluita, sillä omien työntekijöiden työllisyys halutaan turvata. Siitä johtuen myös muotoilutoimistoissa on hiljaisempaa kuin ehkä koskaan ennen. Myyntiponnistukset eri suuntiin ovat entistä aktiivisempia, mutta toimintatavat nojaavat perinteisiin menetelmiin.

Muotoilutoimistoja on pidetty innovaatioiden pesäkkeinä, jotka kehittävät ratkaisun mihin tahansa tuotteeseen tai toimintatapaan liittyvään ongelmaan. Sen ne eittämättä osaavatkin. Myös palveluiden kehittäminen kiinnostaa muotoilutoimistoja. Nyt olisi kuitenkin tarvetta oman palvelun kehittämiselle. Tarvittaisiin myyntiin ja markkinointiin liittyviä innovaatioita, jotka tekisivät muotoilutoimistojen palveluista jälleen haluttavia. Tämä ei ole muotoilijoiden tai tuotekehitysinsinöörien ydinosaamisaluetta.

Monenlainen osaaminen on tällä hetkellä vajaakäytöllä: Tarjolla olisi mm. tuoteongelmien ratkaisua, 3d-mallinnusta ja visualisointia, lujuuslaskentaa, lähelle ja kauemmas tulevaisuuteen ulottuvaa konseptointia ja toteuttamiskelpoisia ideoita. Olisi toivottavaa, että tälle osaamiselle löytyisi kiinnostusta muualtakin kuin teollisuusyrityksistä. Olisi myös toivottavaa, että tätä osaamista osattaisiin markkinoida muillekin kuin teollisuusyrityksille.

Tuotekehitystoimiala kehittyy tällä hetkellä panostamalla tekemisen laatuun. Laadusta tunnetut tekijät saavat varmimmin paljon kaivattuja jatkotilauksia. Voisiko kehitys tapahtua myös myynnin puolella? Mahdollisesti laskutustapaa muuttamalla? Ottamalla laadun laskutuksen perusteeksi? Tai kopioimalla jonkun muun toimialan myyntitapaa? Tavalla tuskin on kovin suurta väliä, jos se vaan helpottaa tuotekehitysammattilaisten haastavaa tilannetta.

Katutaiteen olisi jo aika uudistua

Joskus kauan aikaa sitten vieraillessani junalla Helsingissä muistan ihastelleeni ikkunasta näkyviä lukuisia graffiteja. Täällä Helsingissä niitä tuntuu olevan ehdottomasti eniten Suomessa. Siksi voisikin olettaa, että myös kyseinen taidemuoto kehittyisi täällä. Nyt, useamman vuoden täällä asuttuani olen alkanut todella epäillä tuota kehittymistä.

Pelkästään graffiteilla, tarroilla sekä stencileilla olisi kaikki mahdollisuudet olla oivaltavia, kontekstiin sopivia sekä valittua ilmiötä kommentoivaa. Helsingin ”katutaiteesta” kaikki tämä näyttää puuttuvan täydellisesti.

Graffiteista osa on toki laadukkaasti toteutettu, mutta silti ne toistavat itseään yhä uudelleen: Värikkäitä katsojalle merkityksettömiä 3d-kirjaimin toteutettuja sanoja. Tarrat taas pääosin julistavat sitä, että mun kaveri soittaa bändissä.

Jos graphwriterit ovat aidosti sitä mieltä että he tekevät taidetta, niin odottaisin heiltä vähän enemmän. Takavuosien taidemaalarit ovat olleet todellisia radikaaleja ja taiteen uudistajia. Esimerkiksi impressionismi, kubismi tai surrealismi on syntyessään ravisuttanut rajusti taidemaailmaa. Myös nykytaide onnistuu kritisoimaan, kommentoimaan ja olemaan innovatiivista. Kaiken kaikkiaan taide on aina osoittanut kykynsä uudistua ja kehittyä. Mielestäni myös graffitimaalareiden olisi korkea aika ryhdistäytyä ja esitellä jotain ennennäkemätöntä.

Nykyiset rautakaupasta saatavat liimat, silikonit, karhuntarrat ja muut kiinnittimet antasivat loistavan mahdollisuuden yhdistää perinteisempään graffitiin lähes mitä tahansa kolmiulotteisia objekteja. Lisäksi leditekniikka on kehittynyt ja halventunut niin, että niitäkin voi rakennella kuka tahansa. Ja miten olisi koukeroisten ja lukukelvottomien kirjainten sijasta pikseligrafiikka tai teippaamalla tehdyt tekstit? Entä kotiprintterin mahdollisuudet? Laudankappaleet ja muu purkujäte? Tekstiilit? Kyltit? Tapetit? Kierrätyskeskuksen materiaalit? Installaatio, joka säilyy vain hetken mutta on huolella toteutettu?

Tämänhetkinen käsitykseni on, että Suomessa graffiteja maalaavat ja tarroja liimaavat pääasiassa adrenaliinikicksejä etsivät teinit, joita ei voisi vähempää kiinnostaa ”taidemuodon” kehittäminen. Ehdotan, että sakkorangaistuksen sijasta maalarit pakotettaisiin opastetulle kierrokselle Kiasmaan, Ateneumiin ja EMMA:an. Sen lisäksi rangaistukseen voisi kuulua taidehistorian luento sekä tutustuminen Wooster Collective-sivustoon. Nuorien ajaminen elinikäiseen velkakierteeseen ei auta ketään, mutta ”uudelleenkoulutus” voisi auttaa kotimaisen katutaiteen kehittymisessä.

Kummalliset lastentarvikkeet

Sattuneesta syystä on tullut viimeaikoina tutustuttua mitä moninaisempiin lapsille, tai lähinnä vauvoille, tarkoitettuihin tavaroihin. Olen kyllä aiemminkin ollut tietoinen, että vauva- ja lastentarvikebisneksessä liikkuu paljon rahaa ja monet haluavat tästä osansa. Lapsille suunnatuissa tuotteissa onkin loputtomasti tarjontaa 5 eurosentin muovikikkareista high-end –designtuotteisiin.

Pari päivää sitten käsiini sattui tunnetun lastentarvikevalmistaja Fisher-Pricen kuvasto. Sitä selatessani saatoin vain ihmetellä suunnittelijoiden lähes avantgardistista lähestymistapaa lasten tarpeiden tyydyttämiseen.

Kyseisen kuvaston tuotteissa ei säästellä muovin eikä värien määrässä. Näissä tuotteissa vauva saa takuuvarmasti sellaisen visuaalisen ärsykkeiden tulvan, että ihmettelen jos pienet aivot eivät moisesta poksahda.

Mutta jos on väriä, niin on ominaisuuksiakin. Ehdottomasti absurdein pitkään aikaan näkemäni tuote oli Royal Stepstool Potty-niminen potta: ”Istuutuessaan potalle toimittaessaan asiansa lapsi saa palkinnoksi jonkin kolmesta musiikinpätkästä. Potta on muotoiltu muistuttamaan valtaistuinta.” Olen mykistynyt.

Selvästi Fisher Pricella ajatellaan lapsien omaavan jonkinasteisen aivovaurion, jonka vuoksi he innostuvat kaikesta tästä käsittämättömyydestä. Vai kertovatko tuotteet enemmän niiden suunnittelijoista? Vai mahdollisesti niitä ostavista vanhemmista, jotka ajattelevat että meidän piltistä ei tule yhteiskuntakelpoista ilman fanfaareja soittavaa pottaa.

Mielestäni potan idea on loistava, konteksti vain on hieman pielessä. Itse sijoittaisin fanfaariominaisuuden ennemminkin johonkin julkiseen tilaan, esimerkiksi lentokentän vessaan. Mikä olisikaan hienompaa kuin musiikkikappaleen kajahdus tuotoksen tipahtaessa vastapuhdistettuun posliinipönttöön.

Lasipalatsi Design Markets

Helsinki haluaa olla nyt todella design. Ja miksei haluaisi, sillä kilpaileehan se vuoden 2012 design-pääkaupungin tittelistä verissä päin Eindhovenin kanssa. Ja hienoahan Helsingin voitto toki olisi. Se lisäisi aiheeseen liittyvää kansainvälistä vuorovaikutusta sekä Suomen tunnettuutta entisestään.

Design onkin ollut viimepäivinä kaupungissa ahkerasti esillä, sillä Korjaamolle järjestettiin vastikään designtori ja 5.-8.8. Lasipalatsin aukiolla on Lasipalatsi Design Markets. Tapahtumat on nimetty hyvää itseluottamusta osoittaen design-tapahtumiksi. Jossain muualla niitä olisi kutsuttu käsityömyyjäisiksi.

Eeva Värtö kaipaili HS:n Nyt-liitteessä (31/2009, s.21) näkevänsä Lasipalatsilla jotain tosi uniikkia ja persoonallista. Itse kävin katsastamassa sekä Korjaamon tapahtuman että Lasipalatsin Design Marketin. Uniikkia ja persoonallista molemmissa paikoissa oli tarjolla, mutta havaitsin saman, mistä Värtökin kirjoitti; kaulaan ripustettavien muoviesineiden lisäksi tarjolla ei juuri paljon muuta ollutkaan. Kuinka kekseliästä tai mielenkiintoista tämä nyt sitten enää on? Ainakin La Roux:n Elly Jackson on käynyt Bulletproof-videota varten hankkimassa rekvisiitan Design Marketin kaltaisesta paikasta.

Suurin osa Lasipalatsilla myytävistä tuotteista oli itse kotona käsin askerreltua. Osa tuotteista oli toki hauskoja, mutta onko niissä ainesta sen enempään? Jälleenmyyjät yleensä haluavat laajempia kokonaisuuksia. Ja taatakseen jatkuvuuden, on kyettävä uusiutumaan ja kehittämään toimintaansa yhtä ideaa pidemmälle. Tällaiseen pystyviä tekijöitä oli valitettavan vähän. Eikä pienenkään yrityksen tulevaisuutta voi pelkkien torimyyjäisten varaan rakentaa.

Toivon, että suomalainen design ei olisi ihan tässä, vaan löytyisi kunnianhimoisempaa ja ammattimaisempaa otetta. Yrityksiä, joissa niin design, valmistus kuin markkinointikin olisi otettu huomioon. Design on hivenen taiteellisesta luonteestaan huolimatta kuitenkin kaupallista toimintaa, ja tuotteiden myynti mahdollistaa uusien suunnittelun.

Kaikesta huolimatta Design Marketilta löytyi muutama mielenkiintoinen yritys: Todella hienoja päähineitä valmistava Lessons, pipoja, paitoja ja kasseja tuottava SuperYellow sekä laukku- ja asustevalmistaja Lumi. Ihmettelen kuitenkin luksusbrändiksi pyrkivän Lumin osallistumista tämänkaltaisiin myyjäisiin. Se kun on omiaan romuttamaan luksuksen mielikuvaa.